perjantaina, toukokuuta 13, 2022

Kesänlapsi

 Olen kesänlapsi. On helpompi hengittää, kun maassa ei ole lunta ja pn lämmin, varsinkin se lämpö. Aurinko paistaa ja kaikki alkaa viheriöimään.

Istutaan koiravanhuksen kanssa ulkona aina, kun voi. Kirjoitan tätä tekstiäkin ulkona. Autossa on kesärenkaat, ei rahise. Kylän juopot kaivautuvat esiin koloistaan ja istuskelevat penkeillä juomassa viinaa. Mummot eivät kulje potkurilla, vaan rollaattorit on kaivettu esille. 

Pihalla voi olla paljain jaloin ja päivällä pitää ikkunaa auki. Riippumattokin on koottu ja kaikki ihanat pihakoristeet on kaivettu esiin. Pihakukkia ei vielä viitsi istuttaa, kun öisin on saattaa olla pakkasta. Tuoksuu kevät ja kesä. 

Kun ikää tulee lisää, niin entistä enemmän miettii elämäänsä. 

Aamut ovat olleet minulle aina vaikeita. Tuossa yksi aamu mietin elämääni ja mietin mihin ihminen tottuu ja oppii vain hyväksymään asiat ja elämään niiden kanssa. 

Olen aina sairastanut erilaisia mielenongelmia. Menin kuitenkin lääkäriin vasta 27 vuotiaani, vaikka koko teini-iän kärsin pahoista ahdistus- ja masennusoireista. Olin aika hyvä peittelemään asioita. Minut kasvatettiin siihen.

Kesällä täytän 43 , olin ehkä 9 tai 10, kun katsoin itseäni peilistä ja tajusin olevani ruma ja lihava ( en todellakaan ollut). Koulu oli ahdistavaa ja pelottavaa aina ja elämä. 

Jos nyt laskee vuosia  niin olen yli 30-vuotta elänyt masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Aina 24/7/365

Paranemisjaksoja ei ole ollut koskaan. Jokaikinen päivä olen elänyt hetken kerrallaan, pelännyt seuraavaa hetkeä. 

Osaisitko kuvitella sellaista elämää?

Tämä on kuin se sammakkovertaus ( miksi hitossa se on sammakko?), jos sammakon laittaa viileään veteen ja alkaa sitä lämmittämään, niin se tottuu lämpöön ja kiehuu lopuksi ( kuka keittää sammakoita?), mutta jos sen heittää kiehuvaan veteen niin se saa shokin ja kuolee siihen tai hyppää pois.

Kun on istunut koko elämänsä kiehuvassa vedessä, niin siihen tottuu. Olen joskus toivonut, että osaisi sellaisen tunteensiirron, että voisi haluamallaan hetkellä kaataa kaiken ahdistuksen, jonkun toisen päähän ja nähdä miten se toinen reagoi.

Jos joku olisi tajunnut veden kiehuvan, kun olin nuorempi ja sammuttanut hellan levyn olisin, ehkä eri pisteessä nyt. Mutta niin ei tapahtunut.

Sitten vain elän hetkissä ja mietin valmiiksi miten seuraavan hoidan.

Kaikkeen siis tottuu ja oppii elämään sen kanssa. Tämä nyt oli minun kohtalo ja sen kanssa on elettävä. 

Joskus vain toivoisi, että itse ymmärtäisi, ettei elä ihan normielämää ja pitäisi osata olla vaatimatta itseltään sitä normia. 

Nyt nautin lämmöstä ja kesästä. 

maanantaina, helmikuuta 14, 2022

Talven kauhumaa

 Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa tuo marraskuinen pimeys, se huipentuu kuitenkin jouluun, valon juhlaan. Mutta sitten tullaankin Tammi,-helmi,-maaliskuulle. Varsinkin tämä helmikuu toivotonta, tuntuu, että tuo lumi ei voi sulaa koskaan, sitä vain tulee lisää ja lisää. Ainakin täällä pohjois-savossa tuntuu, että nyt olisi kiintiö täysi. 

Tuntuu, että ei tuo lumi edes mahdu mihinkään!

En ole talvi-ihminen en ollenkaan, onhan se lumi kivaa, jos sen maassaoloaika olisi maksimissaan  kuukausi.

Eikä tuo kylmäkään ihan kovin mukavaa ole, vielä kun nuo kovat pakkaset kesti pitkään. Niinä päivinä, kun pakkasta olikin vain  muutama aste tuntui, kuin kesä olisi tullut vierailulle.


No mutta syventykäämme tähän taloasiaan. Minulle tuli vuosi sitten syksyllä mitta täyteen kerrostaloasunnossa. Olin kuitenkin asunut melkein kymmenen vuotta samassa asunnossa ja aina on ollut kissoja minulla, enemmän tai vähemmän. Olen myös tarkka siivoaja. 

Sitten eräänä päivänä soitti isännöitsijä, että hän on saanut valituksen naapurilta, että juuri minun asunnosta tulle paha haju ja se tulee heille sisään asti. Minä järkytyin ja syyllistyi, että voi ei olenko minä niin huono siivoaja ja naapureita näin häiritsen ja minulle ei voi antaa edes kissoja, kun en niitäkään osaa hoitaa, kun olen niin huono ihminen.

Isännöitsijä kävi itse haistamassa porraskäytävää ja kuulemma haisi, tietysti ei voinut yksilöidä mistä se haju tulee. Seuraavaksi tulikin lappu postiluukusta, että porraskäytävässä haisee ja hajun tuottajan asunto voidaan ottaa haltuun. 

Arvatkaa miten tällaiseen reagoi ahdistunut ihminen? Ei kauhean hyvin. Kumma tässä oli, että huoneistoni haisi vain isännöitsijän nenään. Minulle tuo kaikki otti niin voimille, että ajattelin hypätä siitä ikkunasta. Ahdisti oleilla omassa kodissa, ahdisti nähdä naapureita. Minulla kun oli vain arvelu, kuka valittaja mahtoi olla. Kun omasta kodista, ainoasta turvapaikasta tuleekin ahdistava, niin elämältä tuntuu katoavan pohja. Kun on vain niin huono ihminen, ettei ansaitse elää.

 Kohu sitten laantui ja kuoli. Kissoja minulla oli edelleen. Olen siis eläinsuojelu yhdistyksen sijaiskoti, joten kissoja tulee ja menee.

Vuodenvaihteen jälkeen puuhaparini, jonka kanssa yhdistystä pyöritetään ja suurimman osan hommista teen, sai vuokranantajalla ilmoituksen, että vuokrasopimus päättyy omakotitalossa, missä oli vuokralla. Siitä syntyi ajatus vanhojen piikojen kissahyysäämöstä, että jos jostain löytyisi tilat, jossa voisimme molemmat asua ja pyörittää yhdistystä. Punatukka ja Anni

Etsinnät toki laajenivat maaseudulle, mutta sopivaa taloa ei löytynyt. Kunnes ystäväni Saarenmies sanoi, että jos möisin asuntoni ja mökkini niin voisin niillä rahoilla ostaa sen oman talon, jossa vanhat piiat hyysäisivät kissoja. Mikä oivallus, aluksi vähän nikottelin, mutta olihan se oiva ratkaisu

Sitten löytyi sopiva talo n. 50km Kuopion kaupunki alueelta. Minä tein tarjouksen, se hyväksyttiin ja siinä sitä oltiin. Asunnon haku alkoi tosissaan vuodenvaihteen jälkeen, 31.3.2021 tein kaupat ja huhtikuussa muutettiin.

Minun elämässä asiat on yleensä tapahtuneet yht äkkisesti ja jotenkin intuitiivisesti. Ei ehkä aina kaikista järkevintä, mutta ei se harkitsemalla parane.

Täällä me olemme pienessä kylässä, vanhassa talossa. Täällä asuu kaksi vanhaa piikaa, yksi lapsi, yksi osalapsi, 2-5 koiraa, kissoja vaihteleva määrä ja pupu, Herra Päni

Minulla on oma huone, Punatukalla oma huone, lapsellakin on oma huone. Pienimuotoinen kissala ja säilytystilaa. Ja mikä ihaninta, oma sauna,pieni ja ruma sähkösauna, mutta oma. 

On meillä muitakin sijaiskoti, mutta yleensä kissat kulkevat meidän kautta.

Kuulostaa varmaan autuudelta, on se sitäkin. Mutta kyllä vanhatalo ja sen vanhat osat tuottavat harmaita hiuksiakin. Talosta ei jostain syystä ole olemassa sen kummempia piirustuksia, hävinneet kai maailman tuuliin, joten välillä tämä on arvailua. Talo on toiminut majoituspaikkana matkailijoille ja kai välillä ollut tyhjilläänkin. Talon omistaja puhui Venäjää, niin ei tullut ihan kauheasti juteltua, kun ei sitä oikein osannut kysellä järkeviä.

Kohta ollaan vuosi tässä asuttu. Talo on edelleen pystyssä. Yllätyksiä on tullut hyviä ja huonoja. Mutta onneksi pieniä.

 Punatukka tykkää onneksi nikkaroida ja leikkiä puuha-peteä, paljon paremmin kuin minä, joka mielelläni työnnän ongelmat isovarpaaseen ja annan niiden olla siellä, koska siten selviytyy parhaiten. 

Toistaiseksi hengissä ja meillä ei ole seinänaapureita, ihan parasta. 



sunnuntaina, tammikuuta 30, 2022

MITÄ MISSÄ MILLOIN

 En edes jaksa muistaa kauanko on kulunut viime tekstistä. On tapahtunut niin paljon ja elämä muuttunut, etten ole osannut kirjoittaa. Olen elänyt jonkinlaisessa kuplassa, ei missään elämä on vaaleanpunaista -kuplassa, vaan mitä vittua tuli tehtyä -kuplassa.


Myin asuntooni, myin mökkiin ja muutin. 50 km koilliseen

Vanhaan taloon 30-luvulla rakennettuun. Enkä edes muuttanut yksin, mukana muutti toinen Kissanainen lapsineen.

Meillä on täällä nyt tällainen vanhojen piiikonen kissahyysäämö.


Talo vaatii laittoa ja remonttia. Siitä ei ole olemassa oikein mitään papereita. Pohjapiirros on.

Halu kirjoittamiseen on kova, en vain tiedä mitä kirjoittaisin. Tai tiedän, mutta kuinka paljon voin kirjoittaa. Olen edelleen hengissä ja yritän palata pian.

lauantaina, tammikuuta 23, 2021

Jatkuva sota

 Jaaha, minusta ei ole taas kuulunut pitkään aikaan. Ollut liian vaikeaa, että olisi edes voinut kirjoittaa. Tiedättekö sen tunteen, kun huutaa apua, auttakaa nyt joku, ja apua ei tule. 

Ei suinkaan fyysisesti, on ystäviä, jotka apua tarjosivat, mutta kun ei sinne pään sisälle pääse oikeastaan kukaan muu kuin minä. Aikoinaan on kyllä jokunen kirurgi siellä ollut, ihan kirjaimellisesti, mutta ovat vain arpia jättäneet.

Ahdistus ja masennus ja pään sisällä olevat sairaudet ovat todella vaikeita, sekä sille joka sairastaa, että sille joka katselee vierestä. Niitä kun ei voi todeta verikokeilla, eikä röntgenkään auta. Siksi varmaan mielensairaudet ovatkin olleet niin pitkään tabu, kun ei niitä voi nähdä.

Minä olen nyt 41 ja puoli, sairastanut olen aina. Ahdistuksen muistan ihan pienestä. Sellaisen suuren huolen, joka kokoajan oli, kaikesta. Masennus tuli kuvioihin enemmänkin teini-ikäisenä, kai.

Apua hain vasta aikuisena. Ehkä olisi tilanne nyt toinen, jos joku olisi huomannut aikaisemmin, että tuo tarvitsee nyt apua. Mutta näin ei tapahtunut. Oliko syynä vuosikymmenen, jolloin olin lapsi, vai vanhemmat joilla saattoi olla kiire keskittyä muuhun, vai eikö ketään vain kiinnostanut. Vaikea sanoa, tai olla jälkiviisas. 

Mutta mitä aikaisemmin asioihin puututaan, sitä parempi on lopputulema, ainakin elämästä saattaa tulla hiukan helpompaa. Te lukijat, joilla on lapsia, puuttukaa mielummin liikaa kuin liian vähän.

No minun kohdalla nyt kävi näin ja sen kanssa on elettävä. Itsemurha on ainoa vaihtoehto, joka saattaisi pysyvän helpotuksen tuoda. Älkää ottako niin, että no niin nyt se tappaa itsensä, en ole ainakaan vielä niin aikonut tehdä ja jos tekisin en minä siitä kenellekään kertoisi.

Sain syksyllä aika lopullisen lausunnon, ainakin tähän hetkeen. Tilanteeni on sellainen, että oikein mitään ei ole tehtävissä. Masennus ja ahdistus on kerennyt kietoa minuun niin syvälle juurensa, että niitä on melkeinpä mahdoton enää repiä irti. Nyt kaikki huutaa, että onhan sitä nyt vielä keinoja, mene terapiaan ja mittauta ferritiinit. 

Ferritiinit ovat, kiitos vaan oikein kunnossa ja terapia on jo kokeiltu ja vaikka minulla olisi kamalasti rahaa ja pystyisin itselleni maksamaan terapian, niin en ole varma jaksaisinko. Etsiä terapeuttia ja oksentaa taas kerran kaikkea jonkun eteen. 

Minulla on keinoni selvitä, olen opiskellut ja lukenut, kaatunut ja noussut, hakannut päätä seinään ja huomannut, että kuhmuhan siitä tulee. Näillä menneen ja onhan se perseestä. 

Kerron ahdistuksesta, kehoni on 24/7 valmiustilassa, koko ajan valmistunut mahdollisiin katastrofeihin. Skannaan ympäristöäni jatkuvasti ja näen olemattomia sekä kuulen olemattomia. 

Jos joku ei vastaa viestiini, tai vastaa mielestäni oudosti, pystyn hetkessä käymään mielessäni kymmenen eri skenaariota mikä on vialla, miten olen sen aiheuttanut ja miten se tuhoaa maailmani.

Tai joku ei tervehdi, tai mielestäni tiuskaisee jotain tai kysyy jotain. Tai katson tai luen jotain  jossa on jotain uhkaavaa. 

Kaikissa näissä tapauksissa, sama pyörä lähtee sekunnin sadasosassa pyörimään. Miten tämä uhkaa minua ja miten en tule siitä selviämään.

Tämä on sairaus ja se ei lopu päättämällä, mutta sitä voi hallita, ainakin yrittää. Pysäyttää se pyörä, ennenkuin se edes lähtee liikkeelle tai hidastaa vauhtia, jos jo mennään kovaa eteenpäin. Joskus se onnistuu, joskus ei. Joskus on liian väsynyt yrittääkseen ja joskus ahdistuu liikaa ymmärtääkseen, että tämän voi pysäyttää. 

Sitä se on mieli ja keho etsii jatkuvasti sotaa ja käy läpi millaista se on ja miten se sinut tuhoaa.

JEE!

Sitten siihen vähän masennusta joukkoon, eli täydellistä omanarvon puuttumista ja huonoutta ja varmuutta siitä, että on niin epäonnistunut hirviö, että kuitenkin tuhoaa kaikilta kaiken ja kaikki vihaavat. Todella hyvä keitos tulee tästä kaikesta.


Tekisi mieli tatuoida otsaan, että kohtele minua kauniista, ole minulle kiltti, en kestä ilkeyttä tai kritisointia. vsaikks näytänkin siltä, että kestän kaiken. Puhtaasti esitystä se on.

 Mutta elämä on sellaista, suurin osa ihmisistä unohtaa olla kilttejä toisilleen ja mielummin miettivät ihan puhtaasti omaa persettään. näin rumasti sanottuna. Siksi en pidä ihmisistä. Kiltteys on helppoa ja kiltitkään ei uupuisi, jos suurin osa ei heitä käyttäisi hyväkseen, vaan vastaisivat kiltteyteen kiltteydellä. Kiltteyttä, ystävällisyyttä, hyvää käytöstä ja kauniita sanoja ei voi koskaan olla liikaa. Ei koskaan.

lauantaina, toukokuuta 23, 2020

hento kuiskaus

Aurinko ja lämmin vaikuttaa minuun heti, olo on parempi. Lämpöä tässä on odotettukin, muutin vapusta mökille ja ihan tarpeeksi kylmä on ollut. Viime yönä otin villasukat pois jalasta, sehän on hyvä merkki.

Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Vesi liplattaa, koska pihan pienet suihkulähteet ovat toiminnassa.
Aamukahvi juotu.

Tässä on paljon tapahtunut, lähinnä päässä.
Olen nyt kolme kertaa päässyt juttelemaan ravitsemusterapeutin kanssa ja on ollut silmiä avaavaa keskustelua.
Vaikka keskustelu on pyörinyt ruuan ympärillä, niin paljon on käyty läpi tunteita, joita syöminen herättää.

Olen myös saanut raaimman kautta oivalluksia itsestäni, siitä mitä joku toinen on sanonut.
Sen enempää menemättä siihen, kuka sanoi ja mitä, ilkeätkin sanat auttaa ymmärtämään itseään. Ilkeätkin sanat auttaa välillä ymmärtämään. Vaikka ne aluksi tuntuvat pahalta.

On herännyt pieni ja heikko oivallus siitä, että perusta on vino, niin suoraa ja hienoa ei voi saada.
Silloin on vain ymmärrettävä, että mökki on vinossa ja sen kanssa pitää elää, vinon ehdoilla ja ymmärtää, että suoraa ja hienoa tästä ei saa enää.

Se ei ole luovuttamista, se on ymmärtämistä siitä, että on turha edes yrittää vaatia, että pitäisi yltää enempään, että on parasta mitä voi olla vinolla perustuksella.

Oivallus on vielä heikko ja hento. Sitä on usein vaikea löytää, mutta se on olemassa siellä jossain.
Se on hyvä alku.
On toivottava, että se vahvistuu ajan myötä ja sen olemassaolon muistaa.

Vielä se elää hentona kuiskauksena takaraivossa.


Asiat pitää itse oivaltaa, on turha, etä niitä jankutetaan ja jankutetaan. Niitä ei sisäistä ennekuin on sen aika.

Armo on yksi niistä asioista, joita ei voi toiseen istuttaa. Se on jotain isoa, joka pitää itse ymmärtää. Armo ei ole luovuttamista, vaan sen ymmärtämistä, että tästä ei näillä eväillä mennä eteenpäin.
Armo on vaikeaa, kun on aina tottunut kuulemaan, että vielä vähän enemmän, vielä vähän paremmin.
Katso, kun tuokin.
Katso, kun muutkin.
Katso.
Kaikki muut osaa ja pystyy.

Mutta kukaan ei näe toisen perustuksia, kukaan muu ei tiedä mitä sillä toisella olikaan eväinä.

Sitä on hirveän vaikea hyväksyä. Sitä, että omat perustukset, eivät ole samanlaiset, kuin jonkun toisen, eikä pystykään samaan.
Olla armollinen itselleen.
Sanoa, etten pysty samaan, en yllä tuolle tasolle.

Itse muistan sen aina välillä. Välillä kurotan ja epäonnistun, petyn ja häpeän.

Jos sinulla ei ole jalkaa tai kättä tai selkä on risa se näkyy ulospäin ja on helpompi sanoa, ettei pysty.

Mutta, kun ne eväät on rakennettu pään sisälle, on muiden niitä vaikea nähdä ja ymmärtää. Tai siltä minusta tuntuu.

Naura ja puhun.
Pidän itsestäni huolta.
Teen ja puuhaan.
En vastaa ihmisten kuvaa ihmisestä, jolla on vaikeita mielensairauksia.
Ja jonka elämä on painia joka päivä.

Onneksi ihmisten tietoisuus on avautunut paljon ja kuva mielenterveyspotilaista on saanut muitakin ulottuvuuksia, kuin sen mitä meille on vuosikaudet syötetty.
Mielenterveyspotilaat ei erotu muista ihmisistä ulkoisesti, muuten kuin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Masentunut, ei asu likaisessa asunnossa, rumana ja haisevana,
Ahdistunut, ei hengitä pussiin, joka hetkessä ja tärise nurkassa.
Syömishäiriäinen ei ole huomattavan laiha tai huomattavan lihava.

Muistan tämän itsekin aina välillä, kuulen hentona kuiskauksena ja tunnen armona itseäni kohtaan.
Aina välillä.


torstaina, huhtikuuta 02, 2020

kriisistä kriisiin

Ei minun elämässä. Ehkä korona-kriisistä noro-kriisiin.
Toivottavasti ei.

Tottakai tulee paljon somea käytettyä joka päivä, mutta niin tulee muutenkin.
Miten tämä korona-kriisi on sitten vaikuttanut minun elämääni?

Ei mitenkään, ehkä kulutan enemmän käsidesiä, kuin normaalisti.

Luinkin jostain otsikon, että tiedät eläväsi erakkomaista ja rajoittunutta elämää, jos tämä kriisi ei sinuun vaikuta.
Toki kaupassa käynti on mukavampaa, kun siellä on vähän ihmisiä. Ikuinen introvertti kun olen.

Minä en koskaan käy missään, ehkä kerran vuodessa Vesa-Matti Loirin konsertissa. En käy baareissa, en ravintoloissa. En käytä alkoholia. Paitsi tällä hetkellä käteni käyttävät sitä aika todella paljon, toivon ettei niistä tule alkoholisteja.
Minä olen aina kotona ja viihdyn kotona, yksikseni. Katson leffoja, kuuntelen äänikirjoja, teen ristikoita ja siivoan.
Minulla ei ole kavereita, joiden luona vierailisin, työparini kissakeikoilta toki, mutta en koe hänen luonaan käymistä vierailuna.
En käy kuntosalilla, leffassa todella harvoin, ehkä kerran vuodessa.  En tapaa ystäviä kahvilla. En shoppaile, mitä joskus kirppareilla käyn ja hiuksetkin laitan itse, ei edes kampaajaa.

Ei ole lapsia, ei ole parisuhdetta.
On kyllä kissoja ja koira. Kuten varmaan jossain on tullut ilmi on minulla sijaiskotikissoja ja teen muutenkin eläinsuojeluhommia kissojen parissa, ihan vapaaehtoisesti.
Olen eläkkeellä.

Se tunneskaala, jota ihmiset tällähetkellä kokevat on minulle aika normaalia, sairastanhan masennusta, ahdistusta ja muita diagnooseja ja raha on aina todella tiukalla.

Haluaisinkin sanoa monelle, että tervetuloa elämääni! Olen ainaisessa karanteenissa.


Sitten seuraan sitä somea, kuulun pariinkin ryhmään jossa on sinkkuja tai ihan kaveria etsitään. En oikein tiedä miksi näihin ryhmiin kuuluin, mutta se nyt ei ole pääasia.

Pääasia on parisuhde.
Se on asia, jonka puuttuminen, sekä olemassaolo herättää paljon tunteita ja ongelmia.

Minä olen 40, ihan jo vanhapiikaiässä.
Kolmisen vuotta sitten päättyi seitsemän vuotta kestänyt parisuhde.   Olen kuitenkin pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen päätynyt vahvasti siihen vaihtoehtoon, että saatan viettää loppuelämäni yksin.
Kaikkihan haluavat rakkautta, kaikki haluavat tuntea hyväksyntää ja tunteen, että ovat tärkeitä ja on se joku mielitietty.

Kohdallani on kuitenkin paljon asioitsa, jotka eivät ole niin yksinkertaisia. Aloitetaan siitä selvimmästä, minulla on mielenterveysongelmia, ollut melkein 40-vuotta. Olen sinut sairauksieni kanssa ja kykenen ne itse kantamaan, mutta tulee paljon päiviä, jotka ovatkin äärettömän huonoja ja ahdistavia. Minulla ei ole ns. paranemiskausia
Jokainen päivä on haasteellinen, jotkut enemmän toiset vähemmän. Se, että on parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla on mielenterveysongelmia, vaatii toiselta osapuolelta tietoa ja ymmärrystä.
Minulla on myös syömishäiriö, joka asettaa omakuvani haasteelliseen asemaan.

Olen introvertti. Kykenen olemaan ja hoitamaan ja puhumaan, mutta en nyt yleensä tykkää ihmisistä. Viihdyn yksin, en missään nimessä kestä, jos joku olisi rinnallani 24/7
Olen todella itsenäinen ja itsepäinen.
En tykkää pyytää apua.
Olen tasa-arvon kannattaja.
On minulla sukuakin, kaksi siskoa, jotka elävät toisella puolella suomea.

Minulla on tämä "kissaharrastus" välillä saattaa kämpässä vilistää 12 kissanpentua.

Ja ulkonäkö..... tatuoinnit, lävistykset ja rastat ei tee minusta kovin perinteisen näköistä.

Toki minäkin vaadin.
Ei alkoholisteja, ei pettäjiä, eikä hakkaajia. Ulkonäön pitää tietenkin miellyttää minun silmää, se on aina vähän erilaista joka kerta, mikä minun silmää miellyttää.
Kaikinpuolin yhteensopiva kanssani.

Näillä ehdoilla, on hyvin vaikea löytää ketään. Varsinkaan, jos se ei tule ovelta hakemaan, koska tinderit ja treffit ovat aivan liian kiusallisia ja ahdistavia.

Yksinolemiseen ja yksinelämiseen liittyy myös häpeää. Onhan se nyt jotenkin hävettävää, että minä en kelpaa kenellekään ( vaikka se ei välttämättä ole totta).
Tunnustaa se, että minä olen vanhapiika, minä en kykene rakkauteen.
Vaikka se on asia, johon jokaisen pitäisi pystyä. Olen mokannut sen ainoan asian joka elämässä on tärkeää, vai onko sittenkään.

Kun on jo tämän ikäinen ei onneksi lapsista udella enää. Vaikka minulle oli jo nuoresta asti selvää, että lapsia en sairauksieni vuosi hanki, niin olisihan se kivaa, jos olisi ollut   mahdollisuus.

Yksinolemisen yllä leijuu jonkinlainen epänormaaliuden leima. Epänaisellisuuden leima, vielä, kun ei niitä lapsia ole. Olen muuten aina asunut yksin, en koskaan kenenkään kanssa, koska se vaatisi ison talon, että saan tarpeeksi omaa tilaa ympärilleni.

Siitä häpeästä on vaikea saada kiinni, kai minäkin olen sitä sukupolvea, että parisuhde vain on aina kuulunut olla. Koulussa oli vaikeaa olla, olin se, jolla ei ollut edes sitä leikkiparisuhdetta ja ei salaa pussaillut nurkan takana.
Ei silloinkaan kelvannut.
Olen myös sitä sukupolvea, että lapsena ja nuoruudessani parisuhde ja perhe oli se ainoa oikea juttu. Miehen ja naisen välinen parisuhde ja kaksi lasta.

Toisaalta nykyisin kaikki ovat tottuneet näkemään minut aina yksin ja luulen, että olisi kaikille suuri shokki nähdä minut joskus jonkun kanssa. Minä kuitenkin pärjään aika hyvin yksinäni.

Ehkä kukaan ei oikeasti ympärilläni ajattele mitään yksinolemisestani, se olen lähinnä minä joka sitä mietin.
Minä, en mielestäni kelpaa.
Minä, olen mielestäni epänormaali.
Minä,  häpeän itseäni.

Ainahan sitä kai vähän etsii, parisuhdetta. Se on ehkä ihmiseen kirjoitettuna, mutta näyttää se elämä näinkin luonnistuvan. Ehkä sitä oppii elämässä arvostamaan jotain muuta ja näkemään uusin silmin, uusia asioita.







perjantaina, helmikuuta 14, 2020

Tunnemyrsky vesilasissa

Onkohan minun lukijoita edes enää olemassa?
Takana on kamala vuosi, enkä ole kertakaikkiaan nähnyt mitään syytä edes kirjoittaa tänne. Oloni huononi aika todella paljon vuosi sitten, kesä oli aivan kamala.
Ystävän kannustuksen siivittämänä menin lääkäriin ja täsmäiskuisena osasin sanoa mitä haluan. Halusin lähetteen yleissairaalapsykiatrian- poliklinikalle.

Sitä ei ollut helppo saada.

Mutta viimein minut sinne hyväksyttiin ja kaikki tarvittava materiaali ja testit oli toimitettu.

Eipä siinä auta, kuin kärvistellä. Jos mitkäkin ratkaisut pyöri mielessä. Mutta tässä vielä olen.
Syksyllä sain ajan ja pääsin tapaamaan lääkäriä. Hän oli oikein ihana kuunteli ja ymmärsi. Ei ihmetellyt ja väittänyt, että ei tämä ole mahdollista tai suinkaan valittanut, kun lääkkeitä on nyt jo paljon vaan lisäsi listalle vähän lisää lääkettä.
Lääke onneksi alkoi nopeasti helpottamaan oloa, mutta joulu on joulu ja nyt vasta alkaa oikeasti helpottaa.
Jotain uskoa tulevaisuuteen.

Kissahommat ovat päiväni täyttäneet, hyvä niin. Tämä viikko on nimittäin ollut poikkeuksellisen tyhjä, kalenterissa on ollut monen päivän kohdalla vain tyhjää. Ei sovi minulle.
Heti alkaa ahdistus.
Kun ei ole tekemistä ja ei voi laiskotella, tiedättekö miksi? se lihottaa.
Kyllä , näin on asian laita.
Vähän niinkuin, se, että lämmin ruoka lihottaa enemmän, kuin kylmä.
Mitään tieteellistä faktaa ei ole näitä väitteitä ole tukemassa, paitsi minun pää.

Tunteet kumoaa kaiken oikean tiedon.

Mutta onneksi sentään pystyn ymmärtämään  tämän faktan. Minulle ne ovat totta, minulle minun tunteet ovat totta, vaikka ne ei noin universaalisti olekaan paikkaansa pitäviä.

Tämän takia en voi tunteilleni oikeutusta muilta hakea.
Jos minusta tuntuu, että olen ruma ja läski ja naapuri sanoo, että oletpa kyllä kaunis ja kuin kuivan kesän orava vartaloltasi ( no eihän se ole nätisti sanottu, mutta minulle se on kehu), niin enhän minä voi mennä hänelle huutamaan, että väärässä olet.
Minun tunteet ovat minun tunteita, eivätkä suinkaan faktoja.
Jos minusta tuntuu, että naapuri tuijottaa koko ajan, eikä hän oikeasti tuijota, niin minun tunne ei ole tosi. Minulle se on tosi, ei muille.

Jokainen näkee maailman omien tunteidensa läpi ja kokee asiat omien tunteidensa läpi. Tunteet on suotava, mutta se ei tee niistä oikeutettuja tai tosia.
Tunteet ovat yleensä vahvoja ja onkin aikuisuuttaa ja mielestäni viisautta osata erottaa todellisuus vahvankin tunteen keskeltä ja ymmärtää, että minun tunteet ja minun totuus ei välttämättä ole oikea saati totta.
Oikeus jokaisella on tunteisiinsa, mutta niin kauan kun, on vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, pitää osata edes hiukan katsoa tunteidensa läpi.

Ei voi vain mennä eteenpäin, koska minä haluan ja minusta tuntuu ja minun tunne on tosi. Ellei tietysti ole Kim JongUn ja hallitse pohjois-koreaa, silloin ei ehkä tarvitse miettiä mitä muut ajattelee.

Eikä aina pidä sanoa ääneen tunteitaan ja totuuttaan, jos siitä ei ole mitään rakentavaa hyötyä kenellekään, niin ei se kannata.
Ennemmin voi miettiä, että minusta tuntuu tältä, miksi minusta tuntuu tältä ja jos tunne on paha niin minkä pitäisi muuttua, että tuntuu paremmalta.
Josko muutos on mahdoton, että haittaa ja harmittaa, koska naapurin vauva itkee, eikä naapuri voi asialle yhtään mitään, on parempi vain olla yksinään ärsyyntynyt, kuin pahottaa naapurinkin mieli, asiasta jolle ei mitään voi.
Tai sitten pitää muuttaa jonnekin, missä ei kukaan ulkopuolinen pääse harmistuttamaan.

Jos muutos on mahdollinen, ja harmistuttaa, että naapuri parkkeeraa autonsa liian lähelle sinun autoa ja sitten pitää autosta kiivetä takakontin kautta pois, koska ovet ei mahdu auki. Silloin voipi asiallisesti käydä naapurilta kysymässä olisiko mahdollista miettiä auton parkkeerausta, kun on pieni ongelma.
Naapuri ei tätä välttämättä ole koskaan huomannut, eikä tosiaan ymmärrä, jos esität asiasi huutamalla, tai tiputua postiluukusta passiivis-agressiivisen heippa-lapun, jossa rivien välissä uhkaat tappaa naapurin koiran, koska niin kovin harmittaa.

Minäkin ylireagoin, välillä tulee sanottua ja kirjoitettua loukkaavia asioita, koska itseään harmittaa. Silloin voi pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö ei koskaan poista sanottua, mutta voi edes yrittää korjata levittämäänsä pahaaoloa.

Josko miettisi aina pari kertaa, ennenkuin sanoo tai voisi harjoitella rakentavaa tapaa sanoa. Esim: Minua suututtaa aivan järjettömästi, koska koen ,että sinä puhut minulle kuin koiralle, voitaisiinko jotenkin keksiä ratkaisu asiaan?
Tähän voisi saada seuraavanlaisia vastauksia:
Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni,  olen pahoillani, jos näin koit, miten voisimme korjata asian?
Voi myös olla, että toinen on aina pelännyt puhuvansa muille, kuin koiralle ja defenssinä alkaa huutamaan sinulle, että piip piip piip, sinä piip piip piip ja vedä sinä ämmä piip päähäsi.
ja pahaolo molempien taholta jatkuu.
Tai voit saada vastaukseksi, että sinä olet minun koira, etkö sä muista, hae pallo!!

Itselläni on tapana purkaa kiukkuani, kanssa autoilijoille. Ei mitenkään rattiraivoa, vaan puhun heille hyvin ystävällisesti, kuten muistutan kaasun painamisesta ja jos joku kävelee kävelytietä hitaasti saatan lausahtaa, että askel pitenee tai elämä lyhenee. Idiootiksi usein kanssa autoilijoita myös tituleeraan.
En näytä sormimerkkejä tai käyttäydy mitenkään huonosti, ajan maltillisesti saatana silti sanoa autoilijalle, joka kiihdyttää motarilla, samalla, kun yritän ohitta, että Vitun IDIOOTTI!
He eivät näitä kuule, se ei heitä satuta ja minä olen tyytyväinen,. kun sain purkaa suuttumustani.

PEACE AND LOVE!